Vikaa kertaa

Muistan vielä, miltä tuntui ekana iltana istua tässä huoneessa. Lattialla lojuvassa matkalaukussa vain se välttämättömin. Miten samaan aikaan tuntui tyhjältä ja epäuskoiselta, miten jalat jo vetivät pihalle tutkimaan uutta kaupunkia. Miten tuleva vuosi oli vielä sumua, vain aavistuksia siitä mitä tuleman pitää ja unelmia. Miten kaikki oli uutta ja ihmeellistä.

Vähä vähältä näkymät selvisivät ja nyt menneet kymmenen kuukautta ovat mielessä vedenkirkkaina. Miten uusista asioista ja vieraista kaduista lopulta tuli arkea. Miten tähän kaikkeen sulautui ja sopeutui. Miten kieli alkoi taipua espanjaan ja miten vahvaksi muodostui meidän ystäväpiiri. Tein melkein kaiken mitä tahdoinkin ja paljon sellaista, mitä en edes kuvitellut tekeväni. Jouduin uskomattomiin ja upeisiin tilanteisiin ja niihin joihin en olisi halunnut astua varpaallanikaan.

Nyt kaiken tekee viimeistä kertaa: Jätän hyvästejä puistonpenkeille ja kaupankassoille. Vikaa kertaa nostan rahaa tältä automaatilta, vikaa kertaa kävelen Elviralla, vikaa kertaa nousen nämä raput. Vaikka kyllä tiedänkin palaavani vielä jonain päivänä.

Toteutin monta unelmaa ja haavetta. Mutta niitähän tulee aina lisää. Nyt tämä seikkailu päättyy, jotta uudet voisivat alkaa.

Minikaupunkiopas Granadaan lähtijälle

Olen käynyt toinen toistaan hurmaavimmissa paikoissa, mutta aina Granadaan palatessa sisällä ailahtaa: tässä kaupungissa on sitä jotain. Kaupunki on loppujen lopuksi aika pieni mutta vilkas ja täynnä elämää. Seuraavassa on omia lempipaikkojani, niitä jotka ovat minulle merkinneet eniten ja joita tulen kaipaamaan.

• Alhambraan nouseva puistikko: Täällä puiden katveessa olo on kuin viidakossa. Vehreä ja varjoisa kuumana kesäpäivänä.
• Lorcan puisto: Tänne voi tulla juoksulenkille, kuntoilemaan tai ihan vain loikoilemaan nurmikolle hyvän romaanin kanssa. Sadoittain erivärisiä ruusuja, palmupolkuja ja labyrinttimäisiä pensasistutuksia.
• Bohemia: Boheemien kahvilabaari Plaza de Loboksella. Tunnelmallisen hämärä paikka, jossa seiniä peíttävät kuvat vanhoista filmitähdistä.
• La Cala: Pieni kahvila San Juan de Diosilla, jossa saa Granadan parasta cappuccinoa (italialaisetkin sen myöntävät). Eurolla jätskiä ja kahvia matkaan.
• Edith Piaf: Ranskalaishenkinen baari Buencuesolla. Torstaisin tietokilpailu, johon monta kertaa osallistuttiin kavereiden kanssa. Tapaksista suussa sulaa camembert vadelmamarmeladilla ja patata bechamel. Sangria ansaitsee kehut.
• Diamante: Ei mitenkään estetiikaltaan ihastuttava paikka, mutta jos haluat hyviä merenelävätapaksia tämä on oikea paikka siihen. Calle Navasilla lähellä kaupungintaloa.
• Albaycin: Ehkä kaunein kaupunginosa Granadassa. Mäkisiä kiemurtelevia katuja, joilla eksyminen kuuluu asiaan ja vähän jo ränsistyneitä valkorapattuja taloja.
• Realejo: Kaupungin vanhaa juutalaisaluetta. Täällä kävelin paljon, ihan vain ihastelemassa graffitteja.
• Café Bella: Pieni moderni kahvila Realejossa. Aamupala puolellatoista eurolla ja kahvi hyvää.
• Chupiteria 69: Kai tämäkin on listaan laitettava, niin moni ilta joko alkoi tai loppui täällä. Eurolla shotteja joka lähtöön. Ja allekirjoittaneella paikan nimikkostringit.
• London Underground: Mukava baari yhdellä niistä kaduista, jotka risteää Calle Elviraa. Täällä mojitoja, mansikkadaikireja ja piña coladoja parilla eurolla ja musiikkina mm. James Brownia. Sympaattinen baarimikko kaiken lisäksi!
• Nido de Buho: Tapaspaikka lähellä Plaza de Torosia, jonka eväillä eläisivät härkätaistelijatkin. Lohi-philadephia -leivät olivat vakiovalintani.
• Molemmat joenvarret: Silloin kun niissä virtaa vesi. Genil-joen kirjastosta lainasin aina Lorcan runoja ja näytelmiä.
• Le Chien Andalou: Baari, jossa kai joka ilta flamencoesityksiä. Kävin vain kerran, mutta suosittelen. Darron varrella.
• La Tradición: Ihan pikkuinen lettubaari Solarillo de Gracialta risteävällä kadulla (Sen sarjakuvakaupan jälkeen). Täältä saa herkullisia crepesejä niin suolaisina kuin makeinakin.
• Piano: San Juan de Diosilla oleva ruokapaikka, josta saa kasviruokaa mukaan 3,95 e.
• Oma kotikatu: Vaikka se haiseekin kissankuselta ja iltaisin ovien pielet pursuavat roskasäkkejä, on se juuri se katu jonka mukulakiviltä jokainen päivä lähtee kulkemaan.

Kyselin myös kaikilta kavereiltani lempipaikkoja. Yhden suosikki oli Burger Kingin edusta Puerte Realilla. Se oli hyvin vastattu. Siksi, että sieltä aina alkavat meidän yhteiset hetket. Se on vähän niin kuin jyväskyläläisten kompassi, meidän itsestäänselvä kohtauspaikka.

Juhannus

Täällä juhannusta, san juania, vietettiin jo viime keskiviikko-torstaiyönä. Me noustiin linja-autoon ja pyyhkäistiin Malagaan. Taivaalla ilotulitukset räiskyivät ja rannalla ihmisillä oli pieniä nuotioita. Tapana on kirjoittaa harminsa paperille ja polttaa ne sitten tuhkaksi tulessa.

Osa kavereista lähti aamun ekalla linja-autolla jo kotiin, mutta me karaistuneimmat jäimme nukkumaan rannalle tähtien alle. Aika vähäiseksi se nukkuminen tosin jäi; maa oli kova ja palelulta oli vaikea saada unta. Aamulla heräsin upeaan auringonnousuun ja meren kohinaan. Ja siihen, että nenän alle tyrkytettiin mikrofonia telkkarihaastattelua varten kaupungin siivoojien hääriessä ympärillä.

Me nautittiina kesäpäivästä rannalle loikoillen ja vedessä polskutellen. Oli ihanan raukeaa. Illalla sitten oli taas yhdet jäähyväisjuhlat Granadassa ja vähän haikea mieli. On niin vaikea sanoa viimeiset heiheit. Sitä jo melkein lähtee, mutta ennen oven sulkeutumista on vielä hypättävä toisen kaulaan. Kotiin kävelee hämillään.

Parma ja pari muuta

Toissayönä palasin pieneltä Italian matkaltani. Viikko sitten lähdin Parmaan, missä ystäväni ystävineen saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Vähän aikaa elin niin kuin italialaiset. Yövyimme Cristinan poikaystävän maatalossa, jonka ympärillä aukenivat heinäpellot ja viinrypäleviljelmät. Laitettiin yhdessä ruokaa ja opin melkein puoli tusinaa uutta tapaa valmistaa pastaa. Kaupassa olin hämmentyä, kun makarooniosastolla riitti pituutta varmaan kilometrin verran. Enkä tiennyt, että kahviakin voi juoda niin monella eri tavalla.

Euroopan kulinaristisena pääkaupunkina Parma kyllä hyväili makuhermoja. Jäätelökin oli siellä ruusun muotoista. Ja aperitivot päihittivät tapakset mennen tullen.

Perjantai-iltana näin Bob Dylanin tähtitaivaan alla Parco Ducalessa. Encoressa se lauloi jo aika karhealla äänellään Like a Rolling Stonen.

Lauataina heitimme pienen retken Bolognaan, josta myös tykkäsin kaupunkina kovasti. Paljon keskiaikaista arkkitehtuuria, viliseviä katuja ja porttiholveja. Aika lensi huomaamatta kuin siivillä ja saimme pinkoa ehtiäksemme Parman junaan.

Sunnuntai alkoi tunnelmallisella aamiaisella Caffe Marrakechissa, jossa yhtye soitti vanhoja italialaisia kappaleita. Ulkona vettä satoi kaatamalla. Auringon löysimme kuitenkin Portovenerestä, muutaman tunnin ajomatkan päästä. Se oli ehkä yksi kauneimmista paikoista, mitä olen nähnyt. Pieni rannikkokaupunki, jossa kalliot putoavat sinisensiniseen mereen. Satama täynnä pieniä paatteja ja horisonttia tähyileviä lokkeja. Talot kaikissa sateenkaaren väreissä vieri viereen rakennettuja, kadut kapeita, sieraimissa foccaccion ja merisuolan tuoksu. Ja mikä uskomaton auringonlasku.

Maanantaina oli aika alkaa matka Granadaan. Taakse jäi upea reissu ja monta uutta tuttavuutta (sillä Italiassa kaverin kaveri on sinunkin ylin ystäväsi).

Lähdön lähetessä

Sade lyö vasten ikkunaa. Eilen vietettiin ensimmäisiä jäähyväisiä. Nyt ne sitten alkavat. Yksi toisensa jälkeen pakkaa kapsäkkinsä ja hyppää kotimaan koneeseen. Vaikea kuvitella, miten ihmisiä joihin on ehtinyt kiintyä ja joiden kanssa on vuodessa kulkenut yhdessä ylä- ja alamäkiä, ystäviä joista on tullut itsestäänselvyyksiä, ei pian enää näekään ihan noin vain. Kaikki hajaantuvat ympäri maailmaa. Sen tuntee kuitenkin jokainen, että milloin ikinä ja missä ikinä seuraava kohtaaminen toteutuukaan, se tulee olemaan riemua täynnä. Ei todellisia ystäviä erota maiden rajat, ei meret eikä kilometrit.

Pikkuhiljaa alan nykiä itseänikin irti. Otan huoneen seinältä postikortin kerrallaan. Heitän pois turhuuksia ja syön ruokakomerosta tähteitä. Mietin, miten ihmeessä saan yhden vuoden tungettua matkalaukkuun. Mietin, miltä tuntuu palata kotiin ja valoisiin öihin. Miltä tuoksuu aamukaste ja nokkoset.

Sade kuuluu lakanneen. Ehkä huomenna paistaa taas Andalusian aurinko.

Matka Marrakechiin

Ekaa kertaa toisella mantereella kuin Eurooppa. Ja tuntuu kuin olisi hypännyt johonkin ihan toiseen aikaan, johonkin ihan toiseen maailmaan. Perjantaiaamupäivän kuumuus lyö läpi kengänpohjienkin ja aurinko paistaa kovaa ja korkealta. Vasten Marrakechin punaoransseja rakennuksia ja minareetteja taivas näyttää sinisemmältä kuin koskaan.

Pienen harhailun jälkeen meidät opastaa hostellille nuori mies. Muttei ihan hyvää hyvyyttään; perillä käsi ojentuu kolikoita varten. Sinisen oven takaa paljastuu ihastuttavin majapaikka, missä olen koskaan nukkunut. Amour de Riad on pieni ja marokkolaisesti sisustettu. Eipä ole aiemmin hostellissa aamupalaksi tarjoiltu crepesiä, leipää, marmeladia ja teetä ihan nenän eteen. Lisäksi kaupungin keskusaukio Djemaa El-Fna on vain kiven heiton päässä meidän kotikujalta. 

Jos joskus on erehtynyt pitämään espanjalaista liikennekulttuuria kaoottisena, marokkolainen on sitä ainakin potenssiin kaksi. Pienillä kauppakujilla sulassa sekamelskassa tungeksivat niin paikalliset, matkalaiset, mattoja rahjaavat aasit, polkupyöräilijät kuin mopotkin. Suojatiet ovat tuntematon käsite: on vain mentävä keskelle autoja vähemmän hengenvaaralliselta tuntuvana hetkenä.   

Basaarikujat ovat tulvillaan aarteita: hopeaa, käsitöitä, mausteita, pähkinöitä, käsitöitä ja parantavia rohtoja. Jos ei osaa tinkiä, menettää äkkiä rahansa. Välillä kaupustelijoita saa karistella kannoiltaan toden teolla. Hennatatuoijat tarttuvat käteen ja melkein alkavat tehdä piirroksiian kiellosta huolimatta. Kahden tytön on välillä vaikea saada olla rauhassa.

Yleensä ottaen ihmiset ovat ystävällisiä ja uskomattoman kielitaitoisia. Puhe vaihtuu arabiasta ja berberikielistä ainakin ranskaan, englantiin ja espanjaan.

Ruoka on maukasta ja halpaa. Aromikas minttutee, maustamaton jugurtti, hedelmäsalaatti, pehmeä vastapaistettu leipä ja erilaiset taijinit hellivät makuhermoja. 50 dirhamilla (vastaa viittä euroa) syö ravintolan kattoterassilla mehevän taijinin couscousia ja vihanneksia. Ja samalla voi tarkkailla vilkasta markkinatoria Djemaa El-Fnata.

Djemaa El-Fna herää henkiin illan alkaessa hämärtyä. Aasit kärräävät paikalle pieniä katuravintoloita, joissa 20 dirhamilla saa lihavartaita, grillattua kalaa tai couscousia. Toiset kojut myyvät vastapuristettua appelsiinimehua ja taateleita. Öljylamppujen valossa tarinankerojat iskevät juttua. Ei turhaan sanota, että Marrakech on kuin Aladdinin satumaa. Toisaalla huntuihin verhoutuneet transvestiitit viihdyttävät itämaisen tanssin rytmeillä ja gnaoua-muusikot kilistelevät ihmisten keskellä.

Maanantaina nousemme lentokoneeseen tyytyväisinä; taas nähty vähän enemmän elämää.

Corpus Cristi

Espanjassa erilaisia fiestoja riittää. Tämän viikon Granada on juhlinut Corpus Cristiä oikein urakalla. Juhlaa vietetään kaikkialla Espanjassa mutta aivan erityisesti täällä Granadassa. Uskonnollinen juhlaviikko sijoittuu yleensä touko-kesäkuun vaihteeseen riippuen pääsiäisen ajankohdasta. Kadut on koristeltu valoköynnöksin ja havuseppelein. Kaupungilla on erilaisia kulkueita ja joka kulmassa kaupataan kookosta, karamellisoituja omenoita ja muuta naposteltavaa.

Plaza de torosilla on pidetty härkätaisteluja kuten joka vuosi corpuksen aikaan. Joillekin taistelut ovat todellinen intohimo, mutta minä pysyttelen kaukana moisesta "viihteestä".

Markkina-aukiolle on pystytetty tivoli, jossa ihmiset huvittelevat keskipäivästä lähtien aina aamuyöhön saakka. Corpus huipentuu sunnuntaina ilotulitukseen. Sitä minä en tosin ole näkemässä, sillä huomenaamulla nousen Marrakechin koneeseen.

Runouskonferenssi

Näinä päivinä Granadassa järjestetty 7. kansainvälinen runouskonferenssi on pitänyt minut kiireisenä. Opiskelijoilla on mahdollisuus ansaita 3 opintopistettä osallistumalla festivaalin tapahtumiin. Tosin lystistä sai maksaa 30 euroa, mutta se kannatti.

Etelä-amerikkalaiset runoilijat ovat viikon aikana lukeneet totantoaan ja parhainta antia oli ehdottomasti, kun Nobel-palkittu Herta Müller tulkitsi runojaan saksaksi. Samoin Nobelin voittanut Derek Walcott oli aika vaikuttava. Myönnettäköön kuitenkin, että jotkin luenot ovat haltioitumisen sijaan vieneet lähelle nukahtamispistettä.

Tämä päivä huipentui Lorcan muistotilaisuuteen. Yliopisto järjesti meille bussikyydin läheiseen Alfacaran kylään, jossa Lorca tapettiin. Siellä puistossa luonnon keskellä kuuluisat näyttelijät, muusikot ja runoilijat luettelivat puolentoista tunnin ajan Francon aikana teloitettujen nimiä. Lopuksi kaikki hiljentyivät minuutiksi kunnioittamaan noita vainajia.

Tulevasta viikosta tulee varmasti mukava, sillä saan tänne kaverin kyläilemään. Ihan huippua!

Lissabon

Perjantaiaamu ja nasta lautaan. Edessä 600 kilometriä Lissaboniin. Viisipaikkainen fiat on hajota liitoksistaan, kun musiikki soi ja laulu raikaa. Matkakuume kipunoi jäsenissä. Ennen Portugalin rajaa vaihdetaan kuljettajaa ja ihme kyllä muistan vielä, miten autolla ajetaan. Pellolla lehmät vetäytyvät puiden suojaan; tietää sadetta.

Ja oikeassa olivat. Heti rajan jälkeen alkavat sadekuurot, jotka niskassamme saamme kulkea lähes koko viikonlopun. Valtaisa Jeesus-patsas toivottaa meidät tervetulleeksi Lissaboniin. Niin myös virkavalta, joka ei suosi u-käännöksiä ihan joka paikassa. Meillä on kuitenkin onni onnettomuudessa ja poliisit antavat torujen lisäksi ajo-ohjeet hostellille. Jätämme tavarat ja lähdemme etsimään syötävää. Pitkän päivän jälkeen jaksamme vielä nousta yöelämän keskukseen, Bairro Altoon, joka on täynnä ravintoloita ja baareja sekä putiikkeja, jotka ovat auki yömyöhään.

Lauantai on harmaa. Auringosta muistuttaa lähinnä iloisen keltaiset ratikat. Kävelemme vanhassa kaupungissa ja nousemme kapeita kujia yös aina San Jorgen linnakkeelle, josta avautuu näkymät koko kaupunkiin. Köyhyyden näkee. Pittoreskit, ihastuttavat eri väriset talot ovat kaikki jokseenkin rapistuneita. Mutta ruma on kaunista ja minä ainakin olen Lissabonin pauloissa.

Sunnuntaina on jo aika jättää hostelli. Ihan liian pian, sillä vielä olisi niin paljon nähtävää. Ajamme Belemin kaupunginosaan, jossa sijaitsee yksi Unescon maailmanperintökohteista, vanha Belemin torni. Käymme myös patsastelemessa Monumentos a los Descubrimientosin luona. Lähellä Jerónimosin luostaria syömme sinisessä kahvilassa kuuluja Belemin kermaleivonnaisia, jotka vievät kielen mennessään. Samaa ei voi sanoa portugalilaisesta kahvista, joka on pelkkää maitoa.

Ajamme kaupungista pitkin Euroopan pisintä siltaa. Koko 17.2 kilometrin ajan matkaseurueen siltainsinöörit hihkuvat ja ottavat valokuvia. Fado säestää meidät pois Lissabonista.

Ja tällä viikolla päässä soi vaan: "Ei tullut nälkä - tuli pimeää/ Taas soitetaan kelloja/ kaiken jälkeen meille riittää huone/ Ja osatotuudet Lissabonissa// Verhojen toisella puolella/ Portugali voittaa jalkapallossa/ Menemme juhlimaan sitä myöhemmin."

Pitkä kuuma kesä!

...ei tänä vuonna jää haaveeksi vaan. Tällä viikolla aurinko on hellinyt Granadaa. Parhaimmillaan lämpömittarit ovat näyttäneet 36 astetta. Nyt tarkenee! Ja omalla kohdalla tätä on luvassa vielä ainakin kaksi kuukautta. 

Viime viikkoina olen todella nauttinut olostani. Kadulla kävellessä välillä jo iskee ajatus: ensi syksynä en näillä kaduilla talsi. Se tuntuu aika hurjalta. Sillä Granadasta kujineen on muodostunut koti. Nenäliinoja kauppaava pikku mummo Puerta Realilla, katusoittajat plazoilla ja saippuakuplan tekijät jatkavat täällä, vaikka minä lähden Jyväskylään.

Toisaalta paluu ei tunnu pahalta. Olen ollut niin pitkään pois, että ajatus omasta kodista ja kaikista kavereista saa aikaan ilon kipinöitä ja ihan malttamattomuuttakin. Ja kaikista näistä yökerhoista ja fiestoista huolimatta odotan, että pääsen Freetimeen. Mutta sitä ennen elän täysillä tämän vaihdon loppuun, ei täältä mikään kiire ole kotia.

Moni on kysynyt täkäläisestä vapun vietosta. Myös Espanjassa toukokuun eka on työläisten pyhä, mutta käsittääkseni sitä ei suuremmin juhlita. Hipercornin parkkipaikalla saa kaljoitella niin kuin aina. Maanantaina 3.5. on Granadan oma juhla, Fiesta de la cruz. Kaupat ovat auki silloin vain puoleen päivään, eikä kaikilla ole välttämättä koulua tai töitä. Aukioille viritellään ristejä ja aiemmin, kun juominen yleisillä paikoilla ei ollut vielä kiellettyä, kaikki humaltuivat kaduilla ja puistoissa. Fiesta de la cruz on sittemmin kai kuivunut vähän kasaan.

Itse ajattelin kuitenkin vapun kunniaksi korkata shamppanjapullon. Ehkäpä kaverit lähtisivät piknikille puistoon. Sunnuntaina viimeistään on päästävä rannalle merta katsomaan. Saa nähdä, lähteekö vielä talviturkki kuitenkaan.

Meille on muodostunut traditio mennä torstaisin ranskalaisten kavereiden kanssa Edith Piaf -kahvilaan, jossa järjestetään kerran viikossa tietokilpailu. Paikka on oikein viihtyisä, sangria hyvää ja tapakset elegantteja (kuten camembert-juustoa vadelmamarmeladilla). Viime viikolla meidän pöytä tuli toiseksi, minkä johdosta baarimikko tarjosi meille ilmaiset hunajarommit. Jospa tänä iltana viimein voitettaisiin se viinipullo. 

Monachil

Eilen heräsin aamuun energisenä ja puhkuen halusta tehdä jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. Siispä köröttelin bussilla läheiseen Monachilin kylään vähän patikoidakseni ja ottaakseni kuvia maatalon eläimistä valokuvauskurssia varten. Kaverit eivät uskaltautuneet sateen pelossa mukaan. Pilviseltähän taivas näytti, mutta vakuutin itselleni ettei minua sokerista ole tehty.

Monachilin pikku kylä oli lauantai-aamupäivästä aika hiljainen. Kirkon kulmalta lähti patikointireitti, jota lähdin kulkemaan. Maisemat oli ihanan vehreät, ruoho nuorta ja vihreää ja omenapuiden kukkaloisto häikäisevä. Ympärillä levittäytyvät vuoret tekivät myös vaikutuksen.

Uskaltauduin pariin maataloon  matkan varrella kysymään, saisinko ottaa kuvia eläimistä (valokuvauskurssin projektinani on kuvata ihmisen ja eläimen suhdetta eri näkökulmista).  Näin mm. kanoja, jotka elivät ostoskärryhin suljettuina. Se teki vähän apeaksi.

Evästauon jälkeen taivas näytti niin mustalta, että pidin parhaimpana aloittaa matkan takaisin kylään. 15 minuuttia ennen perille saapumista alkoi oikea rankkasade ja lopulta pilvet sylkivät myös rakeita. Sukat ja lahkeet litimärkinä värjöttelin pysäkin viereisessä kahvilassa odottaen bussia saapuvaksi. Samalla tutustuin kylässä asuvaan pariskuntaan, joka olisi halunnut viedä minut kotiinsa aterialle. Ja muutenkin olen kuulema aina tervetullut kyläilemään.

Kotona maittoi niin ruoka kuin päiväunetkin. Illalla lähdettiin kavereiden kanssa vielä tapaksille. "Voi, Sanna-raukkaa!" ne voivottelivat, sillä olin taas ainoana suomalaisena italialaisten keskuudessa. Mutta ei se minua koskaan haittaa: samalla oppii vähän italiaa ja saa nauraa niiden ikuisille kinasteluille siitä, mitä mikin sana eri Italian dialektoilla merkitsee. Ja minä voin kertoa vaikka minkälaisia juttuja Suomesta ilman, että kukaan niitä kyseenalaistaa...

Semana Santa

Täällä Espanjassa pääsiäisviikko, semana santa, on yhtä juhlaa. Varsinkin Andalusian alueella pääsiäinen näkyy vahvasti katukuvassa. Joka päivä alkaen palmusunnuntaista järjestetään monituntisia kulkueita, joissa hiippalakkisten nasaretilaisten (muistuttuvat kyllä lähinnä ku klux klanilaisia) johdattamana ja saattamana eri kirkoista kannetaan järjettömän suuria neitsyt- ja Jeesus -lavoja. Kulkueita säestää torvisoittokunnat ja joissain kulkueissa kävelee myös itkeviä surupukuisia naisia. Granadan erikoisuutena on keskiviikon mustalaisten kulkue, joka nousee yöllä Sacromonteen. Torstaipäivän hiljaisuuden kulkueessa on tapana kulkea paljain jaloin. 

Kansa pysähtyy kadun varteen katsomaan saattueita syöden samalla auringonkukansiemeniä (niitä syödään aina). Muuten kaduille ilmestyi pääsiäisen aikaan mantelin ja sokeroitujen omenoiden myyjiä sekä maissin grillaajia.

Eipä olisi äitin reissu tänne voinut sattua parempaan aikaan: pääsiäisen vietossa meillä riitti ihmeteltävää. Kaksi päivää vietimme Malagassa, jossa  tutustuimme Picasson taidemuseoon. Aurinko paistoi, niin että kävimme vähän uittamassa varpaita hyisessä merivedessä. Malaga on oikeastaan aika viihtyisä paikka. Monet tuntevat vain matkan lentokentältä linja-autoasemalle, mikä on aika ruma ja luotaantyöntävä. Mutta kujat kaupungin keskustassa ja keskuspuisto ovat näkemisen arvoisia. Välillä voi myös piipahtaa viinitupaan maistelemaan Malagan makeita viinejä.

Eilen järjestimme kaveriden kanssa suuren pääsiäisaterian. Se oli hyvää lääkettä pieneen haikeuteen, joka jäi äidin lähdettyä. Ateria oli valtaisa: maissikakkusia juustolla ja kesäkurpitsalla, uunissa valmitettua paprikaa, lasagnea (oih, miten ikävä tulee noita italiaanoja!), lihaa ja perunoita, mansikkarahkaa ja kaiken huipuksi tiramisua. Sunnuntai päättyikin sitten ilta-auringosta nauttien Lorcan puistossa. Tänään pidettiin vielä rääppiäiset, sillä jääkaappi oli haljeta pääsiäisaterian tähteistä.

Fallas de Valencia

Huh huh nimittäin mikä reissu! Valencian Fallas -juhlissa ehdittiin kolmessa päivässä kokea varmaan enemmän kuin jotkut koko elämänsä aikana. Muun muassa pyörtyiltiin metrossa, saatiin tulta niskaan, likistyttiin ihmismassassa ja käveltiin varpaat tohjoksi.

Viime torstaina jo aamulla ani varhain aloitimme kuuden tunnin ajomatkan kohti Valenciaa. Fallas on festivaali, joka järjestetään joka vuosi Valenciassa 15.-19. maaliskuuta. Kaupungin aukioille rakennetaan valtavia nukkeja (= fallas), jotka esittävät esimerkiksi poliitikkoja ja julkkiksia. Yleensä kunkin fallan teema liittyy jotenkin edellisvuoden tapahtumiin. Juhlat huipentuvat fallojen polttamiseen. Ideana on polttaa kaikki vanha pois uuden tieltä. Paras falla palkitaan ja poltetaan viimeisenä. Itse olin kuvitellut, että nuket on jotain linnunpelättimen tapaisia, mutta yllätyin todella positiivisesti. Kun käveli kaupungin aukioilla, tuntui kuin olisi ollut jossain Disneyn satumaailmassa. Suurimmillaan kerrostalojen korkuiset fallat pastelliväreineen olivat ihmeellinen näky.

Kaduilla oli myös erilaisia kulkueita, prosecioneja. Torstaina näimme pitkän letkan naisia, falleroja, perinteisissä röyhelömekoissa ja nutturoissa. Ihan pienet tytötkin oli puettu ja koristettu juhlakuntoon. Fallera vaalenpunaisissa converseissa on hyvä esimerkki siitä, miten nykyaika ja traditiot kohtaavat.

Perjantai-ilta huipentui kaupungintalonaukiolla uskomattomaan ilotulitukseen. Tämän jälkeen Jyväskylän ilotulitukset uutenavuonna muistuttavat lähinnä paukkausmuovin poksuttelua. Suurin falla paloi lopuksi korkeana roviona.

Me yövyttiin bungalowissa puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Se oli oikein hyvä ja edullinen majoitusratkaisu. Samalla päästiin vähän näkemään camping -elämää.

Valenciassa kokeilimme kaikenlaisia paikallisia erikoisuuksia:

• Orxata = makea juoma, joka tehdään maakastanjoista. Maistui jokseenkin laimealta banaanipirtelöltä. Hyvää, muttei liian kanssa.
• Agua de Valencia = Valencian vettä. Baarissa saatiin kannullinen appelsiinimehun ja cavan sekoitusta. Oli kuin jumalten nektariinia, uuh.
• Buñuelos = Ihan kuin munkkeja. Muistuttivat churroja. Syötiin sulan suklaan kanssa.
• Paella Valenciana = Paellaa, jossa kanin ja kanan lihaa. Itse söin sitä tavallista sekoitusta, jossa on mereneläviä, mutta hyvin näkyi paella valencialaisittain kavereille maistuvan. Tosin puolentoista tunnin odottamisen jälkeen ravintolassa meille olisi maistunut vaikka rantahiekka (jonka murusia itse asiassa löytyikin itse kunkin lautaselta)

Valencia kaupunkina ei viehättänyt erityisesti. Ilman fallaseja se on ehkä vähän tylsä paikka, vaikkakin tekemistä ja nähtävää löytyy. Kaupungissa on paljon museoita, eläintarha ja yksi Euroopan suurimmista akvaarioista. Me käytiinkin siinä Oceanográficossa. Osa akvaarioista oli rakennettu tunnelimaisiksi, niin että oli kuin olisi itsekin ollut meressä keskellä sateenkaaren värisiä kaloja. Maitovalaiden luona me ei voitu viipyä kauan; niiden näkeminen altaassa teki meidät liian surullisiksi.

Fallasit on koettava: niitä ei pysty kuvittelemaan tai kuvailemaan tyhjentävästi. Siispä ensi vuonna kaikki Valenciaan!

Uusia tuulia

Maanantaina alkoi uusi lukukausi ja sen myötä uudet kurssit. Täällä Espanjassa on se hankaluus, ettei missään kerrota itä mikin kurssi pitää sisällään ja mitä sen suorittamiseksi vaaditaan. Onkin vain mentävä kokeilemaan ensimmäisille tunneille. Tällä viikolla olenkin sekä turhautunut että inspiroitunut.

Espanjalainen kirjallisuus vuodesta 1939  -kurssilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Professori tuohtui huomatessaan, ettei kukaan muista sen nimeä. Puolitoista tuntia se saarnasi kysymyssanasta "miksi" ja vakuutti, ettei ole marxilainen vaikkei pystykään ymmärtämään maailmaa ilman Marxia. Luennon aikana kurssin sisältö ei juuri selkiytynyt. "On työskenneltävä" oli proffan ainoa selvitys. Päätin jättää aineen sikseen, sillä olen kyllästynyt yllätyksiin kesken kurssia.

Kokeilin myös retoriikan kurssia. Professori luki suoraan oppikirjasta termejä selityksineen, mikä tuntui turhauttavalta. Vaihtovuonna tarkoitukseni oli tehdä ja opiskella juuri sitä, mikä hyvältä tuntuu. Siispä retoriikan sijaan ilmoittauduin keväällä olevaan runouskonferenssiin, jonka tapahtumiin ja luentoihin osallistumalla voi ansaita opintopisteitä. Luulenpa, että se rikastuttaa elämääni ja tulevaisuuttani huomattavasti enemmän kuin termit, joista jo lukuisat osaan ja jotka voin aina tarkistaa kirjallisuuden sanakirjasta. 

Sen sijaan kurssilla "literatura y cine" viihdyn paremmin kuin hyvin. Professori on nuorekas kolmi-nelikymppinen mies sammareissa (haa, todellinen humanisti!), joka heittelee aina puheessaan tyylikkäästi englannin kielisiä termejä. Me tehdään kurssilla yhteistyötä Madridin ja belgialaisen Kuleuven yliopiston kanssa.  Joka viikko meillä on nettifoorumissa jotain keskustelutehtäviä. Kurssin aikana me tullaan luonnollisesti käsittelemään kirjallisuuden ja elokuvan suhdetta. Luettavana on mm. Woolfin Orlando, Nabokovin Lolita ja Kafkaa ja katsottavana niistä tehtyjä filmatisointeja. Lopputyönä on ryhmässä tehtävä essee. Haastetta mukaan tuo se, että ryhmät muodostetaan sekalaisesti mukana olevien yliopistojen opiskelijoista. Kurssi on aika isotöinen, mutta se ei haittaa aiheen ollessa niin innostava.

Ja asiasta toiseen. Tänä sunnuntaina saan iskän ja veljen Suomesta tänne käymään. Tuskin maltan odottaa. On aika hullua olla puoli vuotta näkemättä ihmisiä, joiden kanssa on kasvanut. Matkalaukuista odotan löytäväni vähän tuliaisiana ruisleipää, salmiakkia ja suklaata. Olen yrittänyt suunnitellut miehistä ohjelmaa tulevalle viikolle: Ainakin on käytävä tapaksilla Nido de Buhossa, jossa kahdella eurolla saa oluen ja mahtavan määrän syötävää (ainakin jos vertaa niihin turistirysiin, jossa saa oliiveja ja kikkareen leipää).

Nyt kiiruhdan luennolle. Vuorossa on ensimmäistä kertaa dokumentoiva valokuvaus. Saapa nähdä, mitä tuleman pitää.

Cadizzz

Nytpä on nähty ne kuuluisat Cadizin karnevaalitkin. Cadiz valmistelee juhlahumua koko tammikuun. Helmikuun viimeiset viikonloput ovat suurinta fiestaa. Väkeä ympäri Espanjaa matkaa karnevaaleihin. Lähdimme Esn-organisaation järjestämällä linja-autolla lauantaina puolenpäivän aikaan (oikeasti tunnin myöhempään, sillä espanjalaisille kello on aika joustava käsite). Matka kesti taukoineen kaikkineen viisi tuntia ja olimme Cadizissa kuuden maissa. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä: "Mitä? Täälläkö ne karnevaalit on?" Kaupunki oli nimittäin harmaa ja kadut vielä autioita.

Mutta yön mittaan saimme tuta väenpaljouden. Baarit olivat tupaten täynnä ja kaduilla miltei mahdoton edetä eksymättä kavereista. Porukka vauvasta vaariin oli pukeutunut mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oli nunnia, robin hoodeja, merirosvoja ja koko Nooan arkki edustettuna. Tunnelma oli ilakoiva ja kaikki avoimella mielellä. Karnevaali muistutti isoa botellonia, kaljoittelua ulkona, eikä sinänsä ollut niin ihmeellinen asia. Jollain aukiolla olisi ollut ilmaiskonsertti, mutta meiltä se jäi näkemättä. Loppuyöstä vihmova vesisade verotti juhlantuntua ja mekin pakenimme kuppilaan lämmittelemään. Olimme kaikki litimärkiä, kun nousimme aamuneljältä linja-autoon alkaaksemme matkan kotia kohti.

Miehet sukkahousuissaan

Eilen koin varsinaisen teatterielämyksen. Kyseessä oli kokeilevaa teatteria harjoittavan Vladimir Tzekov-ryhmittymän tulkinta Calderónin näytelmästä "La vida es sueño" , suomeksi "Elämä on unta". Teksti on peräisin 1600-luvulta, mutta eilinen esitys oli nykyaikaistettu isolla N:llä. Näyttelijät, neljä miestä ja kolme naista,  hyppivät ja liikehtivät kouristuksenomaisesti sukkahousuissa ja balettihameissa tyyliin Jorma Uotinen. Joku voisi pitää esitystä turhan tekotaiteellisena, mutta minusta se oli hieno.

Oli upeaa huomata, miten vähällä voi tehdä vaikuttavaa teatteria. Sali oli pieni suorakaiteen muotoinen tila kadunkulmassa. Mustat tiiliseinät, puinen lattia, huoneen hämäryys, pari oikein kohdistettua lamppua ja Brahms veivät tajuntamme unen maailmaan.

Näytelmässä ei juuri käytetty sanoja. Se pikemminkin puhutteli ruumiillisuudessaan. Ihmiskeholla voi ilmaista uskomattoman paljon. Esitys oli koreografialtaan harkittu ja visuaalisesti kaunis. Liikkeiden yhtäaikaisuus, niiden toisto ja väkevyys jäivät pysyvästi mieleen.

Näytelmä oli hyvää jatkoa narrativa-kurssin uniteemalle. Elämä on unta ja illuusioita. Ja uni yhtä lailla elämää kuin elämä itse. Voiko unta ja todellisuutta edes erottaa toisistaan?

Täytyy myöntää, että paljon jäi ymmärtämättä. Näytelmä oli sitä laatua, ettei sitä varmaan kukaan voi täysin  käsittää. Kuten esityksen jälkeen yksi näyttelijöistä sanoi, aina ei tarvitse järkeistää kaikkia asioita. Itselleen voi antaa luvan nauttia siitä, mitä näkee. Juuri siltä musta tuntui näytelmän aikana. Ahmin sisääni kaikin aistein niitä vahvoja vaikutelmia: raivoa, rakkautta, surua, pettymystä ja unelmia. Eihän unetkaan usein ole sanallistettavissa. Ne rakentuvat selittämättömistä näyistä ja tunteiden kiemuroista.

Seuraava tekoni on lähteä kirjastoon ja etsiä c:n kohdalta "La vida es sueño".

http://www.vladimirtzekov.com/

Madrid ja muita juttuja

Vietin viikonlopun Madridissa, mikä ei ollut lainkaan niin tylsä paikka kuin monet sanovat. Kengät hajosivat kävelystä ja olin puolisokea piilarin pudottua viemäriin, mutta reissu oli hyvä ja ikimuistoinen. Täältä Granadasta pääsee 30 eurolla pääkaupunkiin ja takaisin. Istumalihakset saavat kovaa treeniä viiden tunnin ajomatkalla. Mutta minua pitkät bussimatkat eivät haittaa. Pikemminkin nautin niistä. Ei tarvitse kuin olla, istua ja katsoa ohikiitävää maisemaa. Ei tarvitse kuin istua ja olla ja silti on matkalla johonkin, kohti jotakin päämäärää.

Madridin kadut tuntuivat avarilta ja isoilta Granadan ahtaiden pikku kujien jälkeen. Kierrettiin tietysti pakolliset Plaza Mayor, Puerta del Sol, Palacio Real ja Retiron puisto, joka oli valtaisa ja jossa olisi viihtyisää vappuna mutustella patonkia ja juoda shamppanjaa. Plaza de Santa Analla nähtiin kapakka, jossa Hemmingway aina tapasi käydä.

Viima puri luihin ja ytimiin, mutta helmikuinen aurinko paistoi kirkkaasti. Kylmyyttä pääsi pakoon hostelliin, jossa lämmitys takasi mukavat oltavat. Olin ihan unohtanut miltä tuntuu kipristellä varpaita peiton alla, sillä kotona Granadassa pitää aina nukkua villasukat jalassa. Meidän hostelli sijaitsi Malasañassa, jossa on paljon kuppiloita ja kapakoita. Me tutustuttiinkin hostellissa mukaviin ihmisiin, jotka puolestaan tutustittavat meidät Madridin yöelämään ja opettivat meille uuden juomapelin.

Picasson Guernica vaikutti meidät valtaisuudeessaan Reina Sofiassa. Pradossa puolestaan tykkäsin eniten Goyasta, jota ollaankin taidehistoriassa aika paljon opiskeltu. Pradossa meillä alkoi jo silmissä vilistä maalit ja veistokset, niin että jätettiin muutama sali väliin ja lähdettiin syömään. Ja hyvin syötiinkin sellaisessa japanilaisessa ravintolassa nimeltä "Banzai, Tokio Calling", joka oli ihan meidän hostellin alakerrassa. Alkupalaksi sellaisia kasviksilla täytettyjä nyyttejä ja pääruoaksi iso kulhollinen riisiä ja kanaa. Ja laskun kanssa saatiin vielä kuumaa sakea, mikä tekikin poikaa.

Nyt tentit ovat siis ohi ja saan lomailla tämän viikon. Kavereilla tosin on vielä kokeita, eikä niillä ole aikaa huvitella. Mutta ainahan sitä saa aikansa kulumaan. Tänään kävin kaupungilla asioilla ja hemmottelin itseäni capuchinolla kivassa kahvilassa Realejossa. Päivän löytö oli pieni puoti Albaycinissa, josta saa 100 prosenttista ruisleipää, nam. Illalla menen yliopiston cineclubiin katsomaan elokuvan "Das Leben der anderen", joka on onneksi ihan originaaliversio eikä espanjaksi dubattu. 

Työtä ja sirkushuveja

Viime viikolla loppuivat ensimmäisen jakson kurssit. Meillä ei ole tunteja nyt kolmeen viikkoon, mutta kokeita kylläkin. Mulla on kolme koetta: taidehistorian välikoe sekä narrativa hispana-americanan ja lorcan tentit. Narrativa on ollut mun suosikki valokuvauksen lisäksi. Me ei olla vain luettu novelleja vaan puhuttu unista ja painajaisista ja siitä, miten ne on tapa kuvata todellisuutta. Samalla professori on halunnut kehittää meitä lukijoina ja antaa uusia työkaluja tekstien avaamiseksi. Jos joku päivä pitäisin luentoja, haluaisin olla yhtä antaumuksellinen ja hyvä puhumaan kuin se meidän opettaja. Ja piirtää samanlaisia merkillisiä karttoja kertomuksista taululle. Mahdolliset koekysymykset me saatiin jo etukäteen kotiin pohdittaviksi. Ne on aika laajoja ja vaatii teoriatekstien ja luettujen novellien ja romaanien vertailua ja suhteuttamista toisiinsa, joten ihan hyvä saada etukäteen vähän jäsennellä ajatuksiaan.


Lorca-kurssi ei yllä läheskään samalle tasolle narrativan kanssa, mutta on sekin ollut hyvä kurssi. Me ollaan käyty tunneilla läpi lähes koko Lorcan tuotanto. Loppujen lopuksi kaikkia teoksia ei ole tarvinnut lukea, mutta tietysti mitä enemmän lukee sitä parempi. Paljastui muuten taannoin, että professori on naimisissa Lorcan siskontytön kanssa. Olen siis tekemisissä sisäpiirin kanssa.

Taidehistoriaan saa päntätä vuosilukuja ja teoksia ihan mukavasti. Kurssin nimi nykytaiteen historia johti mua harhaan. Luulin, että me puhuttaisiin viime vuosikymmenistä tai edes viime vuosisadasta, mutta nyt me ollaan menossa romantiikassa. Mutta tunneilla on ollut mukavaa ja olen saanut kurssin ansiosta itselleni hyvän ystävän. Ja voi kai olla tyytyväinen, että Picasso, Dalí, Warhol ja muut on vielä edessä päin.

Ei niin paljon opiskelua, ettei jotain huviakin. Kävin viikonloppuna teatterissa katsomassa spektaakkelin "Circo de los horrores". Se oli yhdistelmä sirkusta, tulta, akrobatiaa, kauhua ja huumoria. Ennen esitystä ja välitauolla yleisön joukossa käpysteli vamppyyreitä ja zombeja lyhtyjen kanssa. Se oli näkemisen arvoinen esitys.


Tänään aloitin flamencotunnit samaisessa Casa de porraksessa, jossa kävin sevillanasejakin tanssimassa. Meillä on harjoitukset maanantaisin aina neljästä seitsemään. Tosin opettaja tuli tänään espanjalaisittain tunnin myöhässä. Tykkäsin flamencosta tosi paljon. Se oli heti niin paljon intohimoisempaa ja voimakkaampaa kuin sevillanasit. Ja miten hyvältä kuulostikaan, kun kaikkien korkokengät iskivät lattiaan.

Lunta!

Perjantaina kaupungin yllä leijaili hentoja hienoisia lumihiutaleita. Mutta tänään täällä satoi ihan oikeaa märkää lunta, joka jäi paikoin maahan ainakin joksikin aikaa. Ihmiset liukastelivat kaduilla ja ottivat valkoisesta ihmeestä valokuvia.

Eilen kävin kavereiden kanssa Cordobassa päiväreissulla. Linja-autolla sinne pääsi kahdessa ja puolessa tunnissa. Tuli nähtyä moskeija, Alcazarin puutarha, Puente romano ja paljon hopeaan ja nahkaan erikoistuneita puoteja. Vaikka Cordoba vaikutti isolta, sen kaduilla ei ollut ruuhkaa. Kaupungin tunnelma oli rauhaisa.

Huomenna jatkuu taas luennot. Ja narrativa hispanoamericanan tunnilla täytyy pitää esitelmä yhdestä Estela dos Santosin novellista. Ei mikään kauhean houkutteleva lomalta paluu...

Uusivuosi

Lähdin uudeksivuodeksi Cácereen kaverin luo. Seitsemän tunnin bussimatka kului maisemia katsellessa ja omissa ajatuksissa. Satoi vettä ja taivas oli harmaa. Andalusian kuivuuden leimaamat näkymät vaihtuivat vehreiksi ja alaviksi maastoiksi, mitä lähemmäs Cáceresia saavuimme. Ikkunasta näkyi mustia sikoja ja haikaroita, jotka ovat molemmat tyypillisiä Extremaduran alueella.

Cáceres oli mukava pieni kaupunki. Tykkäsin siitä, ettei se ollut turistien kansoittama. Vanha kaupunki viehätti kaikkine legendoineen, joita sain kuulla. Ajoimme myös vuorelle, josta avautui mahtavat näkymät kaupunkiin. Vähän kaupungin ulkopuolella sijaitseva modernin taiteen museo Vostel oli ehkä yksi kiinnostavimmista näyttelyistä, missä olen koskan käynyt. Esillä oli autoja, joiden konepelti olikin tehty pianosta, säriseviä televisioita ja vanhoja radioita. Ja  näytteillä oli Yoko Onoakin. 

Tunsin oloni todella kotoisaksi kaverini luona. Ihan kuin olisin ollut yksi perheenjäsenistä. Isoisä antoi minullekin jo etukäteen reyes magos -lahjan. Oli hieno kokemus päästä viettämään uuttavuotta, nocheviejaa, espanjalaisessa perheessä. Samalla tuli nähtyä perheen varsinaista arkea kinasteluineen, väittelyineen, nauruineen, kauppareissuineen ja ruokatapoineen. Äidin laittamat ateriat olivat aina mitä herkullisimpia, eikä varmasti jäänyt nälkä. Monesti aluksi syötiin keittoa ja sen jälkeen jotain tuhdimpaa. Ja jälkiruokaakin oli aina tarjolla.

Itse uutenavuonna pöytä katettiin ravuilla, simpukoilla, erilaisilla kinkuilla ja juustoilla, merikeitolla ja lopuksi vielä köyhillä perunoilla ja lihalla. Kaksitoista sekuntia ennen keskiyötä aloimme pistellä poskeemme kahtatoista viinirypälettä. Jokaisen rypäleen jälkeen kuului toivoa jotakin.

Maljojen kohottamisen jälkeen jatkoimme juhlimista aina aamukahdeksaan asti Carpassa, joka oli telttabaari keskusta-aukiolla. Se oli pystytetty varta vasten joulun ja uudenvuoden aikaa ajatellen. Ulkona oli neljä astetta lämmintä, mutta puulla sisustetussa teltassa ei palellut. Väenpaljous ja tanssiminen takasivat sen.

Uudenvuoden lupaukseni? Yritän ottaa ihan kaiken irti tästä keväästä ja nauttia elämän pienimmistäkin iloista. Ja matkustella paljon lisää. Marokko ja Portugali, Córdoba, Madrid ja Cadizin karnevaalit - täältä tullaan!

Elämä täällä ei aina ole mitään ruusuilla tanssimista. Milloin saa taistella kansainvälisten palveluiden kanssa ja milloin postimiesten. Ja milloin vähän kämppistenkin kanssa. Hyiset oltavat asunnossa ilman lämmitystä ja lämmintä vettä (lämmitettävä aina erikseen kaasulla) tekevät arjesta nihkeää toisinaan. Mutta kaikkeen tottuu ja ehkä aiemmin olen saanut tottua liian hyvään. Lisäksi elämä Suomessa on jatkanut kulkuaan siitä huolimatta, etten minä sitä ole siellä todistamassa. Tiedän jo nyt, että aika monet asiat on eri lailla kuin lähtiessäni Suomesta. Ehkä itsekin olen vähän eri, kun palaan. Vähän vahvempi ja aiempaa itsenäisempi. Ja niin monta kokemusta rikkaampi, maailmaa nähneempi. Tietoisempi siitä kuka olen ja mistä tulen. Ja siitä, mitä on koti ja mitä ikävä ja ystävyys.