Uusia tuulia

Maanantaina alkoi uusi lukukausi ja sen myötä uudet kurssit. Täällä Espanjassa on se hankaluus, ettei missään kerrota itä mikin kurssi pitää sisällään ja mitä sen suorittamiseksi vaaditaan. Onkin vain mentävä kokeilemaan ensimmäisille tunneille. Tällä viikolla olenkin sekä turhautunut että inspiroitunut.

Espanjalainen kirjallisuus vuodesta 1939  -kurssilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa. Professori tuohtui huomatessaan, ettei kukaan muista sen nimeä. Puolitoista tuntia se saarnasi kysymyssanasta "miksi" ja vakuutti, ettei ole marxilainen vaikkei pystykään ymmärtämään maailmaa ilman Marxia. Luennon aikana kurssin sisältö ei juuri selkiytynyt. "On työskenneltävä" oli proffan ainoa selvitys. Päätin jättää aineen sikseen, sillä olen kyllästynyt yllätyksiin kesken kurssia.

Kokeilin myös retoriikan kurssia. Professori luki suoraan oppikirjasta termejä selityksineen, mikä tuntui turhauttavalta. Vaihtovuonna tarkoitukseni oli tehdä ja opiskella juuri sitä, mikä hyvältä tuntuu. Siispä retoriikan sijaan ilmoittauduin keväällä olevaan runouskonferenssiin, jonka tapahtumiin ja luentoihin osallistumalla voi ansaita opintopisteitä. Luulenpa, että se rikastuttaa elämääni ja tulevaisuuttani huomattavasti enemmän kuin termit, joista jo lukuisat osaan ja jotka voin aina tarkistaa kirjallisuuden sanakirjasta. 

Sen sijaan kurssilla "literatura y cine" viihdyn paremmin kuin hyvin. Professori on nuorekas kolmi-nelikymppinen mies sammareissa (haa, todellinen humanisti!), joka heittelee aina puheessaan tyylikkäästi englannin kielisiä termejä. Me tehdään kurssilla yhteistyötä Madridin ja belgialaisen Kuleuven yliopiston kanssa.  Joka viikko meillä on nettifoorumissa jotain keskustelutehtäviä. Kurssin aikana me tullaan luonnollisesti käsittelemään kirjallisuuden ja elokuvan suhdetta. Luettavana on mm. Woolfin Orlando, Nabokovin Lolita ja Kafkaa ja katsottavana niistä tehtyjä filmatisointeja. Lopputyönä on ryhmässä tehtävä essee. Haastetta mukaan tuo se, että ryhmät muodostetaan sekalaisesti mukana olevien yliopistojen opiskelijoista. Kurssi on aika isotöinen, mutta se ei haittaa aiheen ollessa niin innostava.

Ja asiasta toiseen. Tänä sunnuntaina saan iskän ja veljen Suomesta tänne käymään. Tuskin maltan odottaa. On aika hullua olla puoli vuotta näkemättä ihmisiä, joiden kanssa on kasvanut. Matkalaukuista odotan löytäväni vähän tuliaisiana ruisleipää, salmiakkia ja suklaata. Olen yrittänyt suunnitellut miehistä ohjelmaa tulevalle viikolle: Ainakin on käytävä tapaksilla Nido de Buhossa, jossa kahdella eurolla saa oluen ja mahtavan määrän syötävää (ainakin jos vertaa niihin turistirysiin, jossa saa oliiveja ja kikkareen leipää).

Nyt kiiruhdan luennolle. Vuorossa on ensimmäistä kertaa dokumentoiva valokuvaus. Saapa nähdä, mitä tuleman pitää.

Cadizzz

Nytpä on nähty ne kuuluisat Cadizin karnevaalitkin. Cadiz valmistelee juhlahumua koko tammikuun. Helmikuun viimeiset viikonloput ovat suurinta fiestaa. Väkeä ympäri Espanjaa matkaa karnevaaleihin. Lähdimme Esn-organisaation järjestämällä linja-autolla lauantaina puolenpäivän aikaan (oikeasti tunnin myöhempään, sillä espanjalaisille kello on aika joustava käsite). Matka kesti taukoineen kaikkineen viisi tuntia ja olimme Cadizissa kuuden maissa. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä: "Mitä? Täälläkö ne karnevaalit on?" Kaupunki oli nimittäin harmaa ja kadut vielä autioita.

Mutta yön mittaan saimme tuta väenpaljouden. Baarit olivat tupaten täynnä ja kaduilla miltei mahdoton edetä eksymättä kavereista. Porukka vauvasta vaariin oli pukeutunut mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Oli nunnia, robin hoodeja, merirosvoja ja koko Nooan arkki edustettuna. Tunnelma oli ilakoiva ja kaikki avoimella mielellä. Karnevaali muistutti isoa botellonia, kaljoittelua ulkona, eikä sinänsä ollut niin ihmeellinen asia. Jollain aukiolla olisi ollut ilmaiskonsertti, mutta meiltä se jäi näkemättä. Loppuyöstä vihmova vesisade verotti juhlantuntua ja mekin pakenimme kuppilaan lämmittelemään. Olimme kaikki litimärkiä, kun nousimme aamuneljältä linja-autoon alkaaksemme matkan kotia kohti.

Miehet sukkahousuissaan

Eilen koin varsinaisen teatterielämyksen. Kyseessä oli kokeilevaa teatteria harjoittavan Vladimir Tzekov-ryhmittymän tulkinta Calderónin näytelmästä "La vida es sueño" , suomeksi "Elämä on unta". Teksti on peräisin 1600-luvulta, mutta eilinen esitys oli nykyaikaistettu isolla N:llä. Näyttelijät, neljä miestä ja kolme naista,  hyppivät ja liikehtivät kouristuksenomaisesti sukkahousuissa ja balettihameissa tyyliin Jorma Uotinen. Joku voisi pitää esitystä turhan tekotaiteellisena, mutta minusta se oli hieno.

Oli upeaa huomata, miten vähällä voi tehdä vaikuttavaa teatteria. Sali oli pieni suorakaiteen muotoinen tila kadunkulmassa. Mustat tiiliseinät, puinen lattia, huoneen hämäryys, pari oikein kohdistettua lamppua ja Brahms veivät tajuntamme unen maailmaan.

Näytelmässä ei juuri käytetty sanoja. Se pikemminkin puhutteli ruumiillisuudessaan. Ihmiskeholla voi ilmaista uskomattoman paljon. Esitys oli koreografialtaan harkittu ja visuaalisesti kaunis. Liikkeiden yhtäaikaisuus, niiden toisto ja väkevyys jäivät pysyvästi mieleen.

Näytelmä oli hyvää jatkoa narrativa-kurssin uniteemalle. Elämä on unta ja illuusioita. Ja uni yhtä lailla elämää kuin elämä itse. Voiko unta ja todellisuutta edes erottaa toisistaan?

Täytyy myöntää, että paljon jäi ymmärtämättä. Näytelmä oli sitä laatua, ettei sitä varmaan kukaan voi täysin  käsittää. Kuten esityksen jälkeen yksi näyttelijöistä sanoi, aina ei tarvitse järkeistää kaikkia asioita. Itselleen voi antaa luvan nauttia siitä, mitä näkee. Juuri siltä musta tuntui näytelmän aikana. Ahmin sisääni kaikin aistein niitä vahvoja vaikutelmia: raivoa, rakkautta, surua, pettymystä ja unelmia. Eihän unetkaan usein ole sanallistettavissa. Ne rakentuvat selittämättömistä näyistä ja tunteiden kiemuroista.

Seuraava tekoni on lähteä kirjastoon ja etsiä c:n kohdalta "La vida es sueño".

http://www.vladimirtzekov.com/

Madrid ja muita juttuja

Vietin viikonlopun Madridissa, mikä ei ollut lainkaan niin tylsä paikka kuin monet sanovat. Kengät hajosivat kävelystä ja olin puolisokea piilarin pudottua viemäriin, mutta reissu oli hyvä ja ikimuistoinen. Täältä Granadasta pääsee 30 eurolla pääkaupunkiin ja takaisin. Istumalihakset saavat kovaa treeniä viiden tunnin ajomatkalla. Mutta minua pitkät bussimatkat eivät haittaa. Pikemminkin nautin niistä. Ei tarvitse kuin olla, istua ja katsoa ohikiitävää maisemaa. Ei tarvitse kuin istua ja olla ja silti on matkalla johonkin, kohti jotakin päämäärää.

Madridin kadut tuntuivat avarilta ja isoilta Granadan ahtaiden pikku kujien jälkeen. Kierrettiin tietysti pakolliset Plaza Mayor, Puerta del Sol, Palacio Real ja Retiron puisto, joka oli valtaisa ja jossa olisi viihtyisää vappuna mutustella patonkia ja juoda shamppanjaa. Plaza de Santa Analla nähtiin kapakka, jossa Hemmingway aina tapasi käydä.

Viima puri luihin ja ytimiin, mutta helmikuinen aurinko paistoi kirkkaasti. Kylmyyttä pääsi pakoon hostelliin, jossa lämmitys takasi mukavat oltavat. Olin ihan unohtanut miltä tuntuu kipristellä varpaita peiton alla, sillä kotona Granadassa pitää aina nukkua villasukat jalassa. Meidän hostelli sijaitsi Malasañassa, jossa on paljon kuppiloita ja kapakoita. Me tutustuttiinkin hostellissa mukaviin ihmisiin, jotka puolestaan tutustittavat meidät Madridin yöelämään ja opettivat meille uuden juomapelin.

Picasson Guernica vaikutti meidät valtaisuudeessaan Reina Sofiassa. Pradossa puolestaan tykkäsin eniten Goyasta, jota ollaankin taidehistoriassa aika paljon opiskeltu. Pradossa meillä alkoi jo silmissä vilistä maalit ja veistokset, niin että jätettiin muutama sali väliin ja lähdettiin syömään. Ja hyvin syötiinkin sellaisessa japanilaisessa ravintolassa nimeltä "Banzai, Tokio Calling", joka oli ihan meidän hostellin alakerrassa. Alkupalaksi sellaisia kasviksilla täytettyjä nyyttejä ja pääruoaksi iso kulhollinen riisiä ja kanaa. Ja laskun kanssa saatiin vielä kuumaa sakea, mikä tekikin poikaa.

Nyt tentit ovat siis ohi ja saan lomailla tämän viikon. Kavereilla tosin on vielä kokeita, eikä niillä ole aikaa huvitella. Mutta ainahan sitä saa aikansa kulumaan. Tänään kävin kaupungilla asioilla ja hemmottelin itseäni capuchinolla kivassa kahvilassa Realejossa. Päivän löytö oli pieni puoti Albaycinissa, josta saa 100 prosenttista ruisleipää, nam. Illalla menen yliopiston cineclubiin katsomaan elokuvan "Das Leben der anderen", joka on onneksi ihan originaaliversio eikä espanjaksi dubattu. 

Työtä ja sirkushuveja

Viime viikolla loppuivat ensimmäisen jakson kurssit. Meillä ei ole tunteja nyt kolmeen viikkoon, mutta kokeita kylläkin. Mulla on kolme koetta: taidehistorian välikoe sekä narrativa hispana-americanan ja lorcan tentit. Narrativa on ollut mun suosikki valokuvauksen lisäksi. Me ei olla vain luettu novelleja vaan puhuttu unista ja painajaisista ja siitä, miten ne on tapa kuvata todellisuutta. Samalla professori on halunnut kehittää meitä lukijoina ja antaa uusia työkaluja tekstien avaamiseksi. Jos joku päivä pitäisin luentoja, haluaisin olla yhtä antaumuksellinen ja hyvä puhumaan kuin se meidän opettaja. Ja piirtää samanlaisia merkillisiä karttoja kertomuksista taululle. Mahdolliset koekysymykset me saatiin jo etukäteen kotiin pohdittaviksi. Ne on aika laajoja ja vaatii teoriatekstien ja luettujen novellien ja romaanien vertailua ja suhteuttamista toisiinsa, joten ihan hyvä saada etukäteen vähän jäsennellä ajatuksiaan.


Lorca-kurssi ei yllä läheskään samalle tasolle narrativan kanssa, mutta on sekin ollut hyvä kurssi. Me ollaan käyty tunneilla läpi lähes koko Lorcan tuotanto. Loppujen lopuksi kaikkia teoksia ei ole tarvinnut lukea, mutta tietysti mitä enemmän lukee sitä parempi. Paljastui muuten taannoin, että professori on naimisissa Lorcan siskontytön kanssa. Olen siis tekemisissä sisäpiirin kanssa.

Taidehistoriaan saa päntätä vuosilukuja ja teoksia ihan mukavasti. Kurssin nimi nykytaiteen historia johti mua harhaan. Luulin, että me puhuttaisiin viime vuosikymmenistä tai edes viime vuosisadasta, mutta nyt me ollaan menossa romantiikassa. Mutta tunneilla on ollut mukavaa ja olen saanut kurssin ansiosta itselleni hyvän ystävän. Ja voi kai olla tyytyväinen, että Picasso, Dalí, Warhol ja muut on vielä edessä päin.

Ei niin paljon opiskelua, ettei jotain huviakin. Kävin viikonloppuna teatterissa katsomassa spektaakkelin "Circo de los horrores". Se oli yhdistelmä sirkusta, tulta, akrobatiaa, kauhua ja huumoria. Ennen esitystä ja välitauolla yleisön joukossa käpysteli vamppyyreitä ja zombeja lyhtyjen kanssa. Se oli näkemisen arvoinen esitys.


Tänään aloitin flamencotunnit samaisessa Casa de porraksessa, jossa kävin sevillanasejakin tanssimassa. Meillä on harjoitukset maanantaisin aina neljästä seitsemään. Tosin opettaja tuli tänään espanjalaisittain tunnin myöhässä. Tykkäsin flamencosta tosi paljon. Se oli heti niin paljon intohimoisempaa ja voimakkaampaa kuin sevillanasit. Ja miten hyvältä kuulostikaan, kun kaikkien korkokengät iskivät lattiaan.