Ikävästä ja ilosta

Reilut kaksi kuukautta näyttää olevan tarpeksi pitkä aika siihen, että alkaa tulla enemmän ikävä. Vaikka yhä joka päivä Granadasta ja täkäläisestä elämäntyylistä löytää uusia puolia, alun suuri ihastelu ja ihmetys alkaa väistyä. Ehkä se on myös osaltaan merkki kotiutumisesta. Viime aikoina olen huomannut kaipaavani pieniä ja isoja asioita, melkein mitä vain mikä juolahtaa mieleen: iskän tekemää perunamuusia, sitä että raanasta tulee lämmintä vettä, keskisuomalaista sunnuntaiaamuna, karjalanpiirakoita, elokuvia joita ei ole dubattu ja opuksen pikkujouluja. Eniten kaipaan tietysti ihmisiä. Täällä on kuitenkin niin paljon tekemistä, että hetkittäiset ikävänpuuskat on helppo selättää.


Haluan ehdottomasti jatkaa täällä kevätlukukaudenkin ja olin hirmu iloinen, kun eilen varmistui Erasmus-apurahan myös kevääksi. Kysyin jo lokakuussa lupaa pidentää vaihtoa kokovuotiseksi. Se sopi omille laitoksille sekä Suomessa että täällä Espanjassa. Bellas Artesin kv-henkilöt allekirjoittivat paperit viime viikolla (monien erinäisten asiointikertojen jälkeen). Nyt pitäisi vielä ottaa yhteyttä Kelaan ja hakea tarvittavat tuet.


Nautiskelen täällä olemisesta täysin siemauksin. On ihanaa, että joka kulmasta voi ostaa vastapaistettua leipää ja istuksia kahviloissa. Haluaisin vain vielä tehdä tästä paikasta enemmän oman, löytää ne omat vakiopaikat. Ja lukuisien uusien hyvänpäiväntuttujen sijaan syventää jo olemassa olevia tuttavuuksia. Mutta nyt lähden naapuriin katsomaan tähdenlentoja taivaalla.

El Aleph

Kurssilla narrativa hispanoamericana käsiteltiin Borgesin novellia "El Aleph". Siinä kertoja pääsee näkemään Alephin. Se on piste, joka sisällyttää itseensä kaikki maailman pisteet ja paikat, koko kuviteltavissa olevan universumin.

Aleph nousee samalla kirjallisuuden vertauskuvaksi. Kirjojen kautta voi nähdä ja kokea maailmankaikkeuden kaikkinensa: Afrikan aavikot ja tasannit, Brasilian sademetsät, pohjoisen pakkaset, syntymän ja kuoleman, ihastukset ja pettymykset, auringon paahtaman ihon ja rohtuneet huulet, humalan ja lauantaiaamun krapulan, lumen ripsillä ja sadepäivän vilun, avaruuden pölyn ja merten aallot.

Sateinen Santiago

Matkustin Santiago de Compostelaan muutamaksi päiväksi moikkaamaan vanhaa hyvää ystävää. Tuntui melkein epätodelliselta nähdä pitkästä aikaa. Ja tuntui hyvältä puhua syvällisiä ja vähemmän syvällisiä suomeksi ja nauraa oikein kunnolla.


Sade ja vehreä maasto toivat mieleen Irlannin tai Skotlannin. Kadulla kaikuikin säkkipillin soitto ja varsinkin katedraalin lähistöllä parveili pyhiinvaeltajia. Näyteikkunat pursuilivat mustekaloja ja muita mereneläviä.


Matka todisti, miten valtava ja vaihteleva Espanja kaikkinensa on. Tähän mennessä olen nähnyt vain pienenpienen siivun koko sen kirjavuudesta. Santiago on osa Galiciaa, jossa puhutaan omaa kieltänsä, gallegoa. Väestössä elää vahvana halu itsenäistyä Espanjasta ja monissa paikoissa, kodeissa ja kapakoissa, törmää Galician lippuun ja karttaan.


Perjantai-iltana me juhlittiin Avantessa, jossa soi niin galicialaiset kommunistilaulut kuin salsakin ja televisioruudussa näytettiin kuvaa vanhoista mielenosoituksista. Pieni tanssilattia oli tupaten täynnä ja ilo ylimmillään. Ja illan mittaan sain kuulla, miten Espanja riistää Galician vesiä ja rantoja. Ja miten mukamas väkivaltaan pitää vastata väkivallalla. Olen kauhean iloinen kaikista pienistä ja suurista keskusteluista, joita saa käydä ihmisten kanssa. Matkustaessa ja elämässä ylipäänsä ehkä kaikkein parasta on antautua ajatusten ja mielipiteiden syövereihin toisten kanssa.


Me oltiin viimeiseen kappaleeseen asti ja kiiruhdettiin pimeitä katuja pitkin kotiin kylmään ja kosteaan petiin. Onneksi asumuksen kaksi kissaa päättivät kehrätä läpi yön mun vieressä. Olipahan hiukan lämpimämpää.


Jätin sateisen Santiagon sunnuntaina. Mun ollessa poissa viileys oli vallannut myös Granadan. Nyt palelen koleassa huoneessani ja hörpin lämpimikseni kanelimaitoa.

Kukkulan kuningattaret

Ehkä yksi parhaimmista päivistä koko Espanjanssa asustelun aikana! Valloitin tänään vuoren kahden muun vaihtaritytön kanssa.

Nousimme linja-autoon aamuyhdeksältä, kun koko muu kaupunki vielä tuntui uinuvan. Vajaan tunnin vuoristotiellä kiemurtelun jälkeen jäimme kyydistä jonkin aution hiihtokeskuksen kohdalla. Aloimme patikoida vailla suurempia suunnitelmia: oli vain yksi tie, ylöspäin!

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, miten paljon kaipaan luontoa. Granadassa on muutamia puistoja, mutta ei se ole sama asia. Oli ihanaa vetää keuhkot täyteen puhdasta vuoristoilmaa ja kivuta kaikessa hiljaisuudessa ilman kaupungin melua. Sai ajatella asioita kaikessa rauhassa ja puhua silloin, kun jotain sanottavaa oli. Matkan varrella me nähtiin lehmiä ja vuohia ja ohitettiin sääntarkkailulaitoskin.

Mitä ylemmäs me noustiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma. Vuoren huipulla tuuli niin kovaa, että oli vaikea hengittää. Tuulen lisäksi maisema sinisine vuorineen salpasi hengen.

Matka takaisin hiihtokylään kävi rivakasti, mutta oli yllättävän raskas. Meidän piti vähän kiirehtiä ehtiäksemme viideltä saapuvaan linja-autoon. Matkalla kotiin emme jaksaneet kuin hymistellä  raukean tyytyväisinä. Ensi yönä nukun varmasti kuin pieni kissanpoika.