Nousimme linja-autoon aamuyhdeksältä, kun koko muu kaupunki vielä tuntui uinuvan. Vajaan tunnin vuoristotiellä kiemurtelun jälkeen jäimme kyydistä jonkin aution hiihtokeskuksen kohdalla. Aloimme patikoida vailla suurempia suunnitelmia: oli vain yksi tie, ylöspäin!
En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, miten paljon kaipaan luontoa. Granadassa on muutamia puistoja, mutta ei se ole sama asia. Oli ihanaa vetää keuhkot täyteen puhdasta vuoristoilmaa ja kivuta kaikessa hiljaisuudessa ilman kaupungin melua. Sai ajatella asioita kaikessa rauhassa ja puhua silloin, kun jotain sanottavaa oli. Matkan varrella me nähtiin lehmiä ja vuohia ja ohitettiin sääntarkkailulaitoskin.
Mitä ylemmäs me noustiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma. Vuoren huipulla tuuli niin kovaa, että oli vaikea hengittää. Tuulen lisäksi maisema sinisine vuorineen salpasi hengen. Matka takaisin hiihtokylään kävi rivakasti, mutta oli yllättävän raskas. Meidän piti vähän kiirehtiä ehtiäksemme viideltä saapuvaan linja-autoon. Matkalla kotiin emme jaksaneet kuin hymistellä raukean tyytyväisinä. Ensi yönä nukun varmasti kuin pieni kissanpoika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti