Matkustin Santiago de Compostelaan muutamaksi päiväksi moikkaamaan vanhaa hyvää ystävää. Tuntui melkein epätodelliselta nähdä pitkästä aikaa. Ja tuntui hyvältä puhua syvällisiä ja vähemmän syvällisiä suomeksi ja nauraa oikein kunnolla.
Sade ja vehreä maasto toivat mieleen Irlannin tai Skotlannin. Kadulla kaikuikin säkkipillin soitto ja varsinkin katedraalin lähistöllä parveili pyhiinvaeltajia. Näyteikkunat pursuilivat mustekaloja ja muita mereneläviä.
Matka todisti, miten valtava ja vaihteleva Espanja kaikkinensa on. Tähän mennessä olen nähnyt vain pienenpienen siivun koko sen kirjavuudesta. Santiago on osa Galiciaa, jossa puhutaan omaa kieltänsä, gallegoa. Väestössä elää vahvana halu itsenäistyä Espanjasta ja monissa paikoissa, kodeissa ja kapakoissa, törmää Galician lippuun ja karttaan.
Perjantai-iltana me juhlittiin Avantessa, jossa soi niin galicialaiset kommunistilaulut kuin salsakin ja televisioruudussa näytettiin kuvaa vanhoista mielenosoituksista. Pieni tanssilattia oli tupaten täynnä ja ilo ylimmillään. Ja illan mittaan sain kuulla, miten Espanja riistää Galician vesiä ja rantoja. Ja miten mukamas väkivaltaan pitää vastata väkivallalla. Olen kauhean iloinen kaikista pienistä ja suurista keskusteluista, joita saa käydä ihmisten kanssa. Matkustaessa ja elämässä ylipäänsä ehkä kaikkein parasta on antautua ajatusten ja mielipiteiden syövereihin toisten kanssa.
Me oltiin viimeiseen kappaleeseen asti ja kiiruhdettiin pimeitä katuja pitkin kotiin kylmään ja kosteaan petiin. Onneksi asumuksen kaksi kissaa päättivät kehrätä läpi yön mun vieressä. Olipahan hiukan lämpimämpää.
Jätin sateisen Santiagon sunnuntaina. Mun ollessa poissa viileys oli vallannut myös Granadan. Nyt palelen koleassa huoneessani ja hörpin lämpimikseni kanelimaitoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti