Monachil

Eilen heräsin aamuun energisenä ja puhkuen halusta tehdä jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa. Siispä köröttelin bussilla läheiseen Monachilin kylään vähän patikoidakseni ja ottaakseni kuvia maatalon eläimistä valokuvauskurssia varten. Kaverit eivät uskaltautuneet sateen pelossa mukaan. Pilviseltähän taivas näytti, mutta vakuutin itselleni ettei minua sokerista ole tehty.

Monachilin pikku kylä oli lauantai-aamupäivästä aika hiljainen. Kirkon kulmalta lähti patikointireitti, jota lähdin kulkemaan. Maisemat oli ihanan vehreät, ruoho nuorta ja vihreää ja omenapuiden kukkaloisto häikäisevä. Ympärillä levittäytyvät vuoret tekivät myös vaikutuksen.

Uskaltauduin pariin maataloon  matkan varrella kysymään, saisinko ottaa kuvia eläimistä (valokuvauskurssin projektinani on kuvata ihmisen ja eläimen suhdetta eri näkökulmista).  Näin mm. kanoja, jotka elivät ostoskärryhin suljettuina. Se teki vähän apeaksi.

Evästauon jälkeen taivas näytti niin mustalta, että pidin parhaimpana aloittaa matkan takaisin kylään. 15 minuuttia ennen perille saapumista alkoi oikea rankkasade ja lopulta pilvet sylkivät myös rakeita. Sukat ja lahkeet litimärkinä värjöttelin pysäkin viereisessä kahvilassa odottaen bussia saapuvaksi. Samalla tutustuin kylässä asuvaan pariskuntaan, joka olisi halunnut viedä minut kotiinsa aterialle. Ja muutenkin olen kuulema aina tervetullut kyläilemään.

Kotona maittoi niin ruoka kuin päiväunetkin. Illalla lähdettiin kavereiden kanssa vielä tapaksille. "Voi, Sanna-raukkaa!" ne voivottelivat, sillä olin taas ainoana suomalaisena italialaisten keskuudessa. Mutta ei se minua koskaan haittaa: samalla oppii vähän italiaa ja saa nauraa niiden ikuisille kinasteluille siitä, mitä mikin sana eri Italian dialektoilla merkitsee. Ja minä voin kertoa vaikka minkälaisia juttuja Suomesta ilman, että kukaan niitä kyseenalaistaa...