Salobreña

Hrrr! Täällä asunnossa on jo nyt öisin jäätävän kylmä, vaikka päivisin pihalla on parikymmentä astetta lämmintä. Mitäköhän sitten, kun tulee talvi?

 Hampaita kalisuttavan yön jälkeen kaipasin auringon poltetta iholla. Hyppäsinkin Salobreñaan vievään linja-autoon. Salobreña on 45 minuutin ajomatkan päässä Granadasta sijaitseva rantakylä, jossa aurinko paistaa melkein aina. Meri oli upean sininen ja aallot löivät hurjina maihin. Tyskyihin en uskaltautunut, eikä siellä näyttänyt kukaan muukaan uivan. Rannalla loikoilu ja lueskelu olivat kuitenkin mukavaa vastapainoa kaupungin menoille. Rantabaarien ohi talsiessa alkoi kyllä tuntua vähän liian turistilta, varsinkin kun näki Suomen lipun liehumassa salossa.


Oli ihanaa matkustaa yksin, täysin rippumatta toisten mielihaluista, nälkäisyyksistä ja muista tarpeista. Toisaalta ei ollut ketään, kenen kanssa ihastella näkemäänsä tai jonka suuntavaistoon luottaa (ihan hyvää harjoitusta minulle). Yksin reissatessa oppii olemaan itsensä kanssa ja ajautuu ehkä erilaisiin tilanteisiin kuin muuten. Ylipäänsä matkustamisen tunnelmaa ei voita juuri mikään: asemalla lähdön tuoksu ja kuulutukset, ikkunassa vaihtuvat maisemat ja mielessä vielä tuntematon määränpää.


Tajusin juuri, etten tänään ole puhunut oikeastaan kenenkään kanssa. Olenkin jo vähän kaivannut omaa rauhaa, sillä viimeiset kaksi viikkoa on ollut jatkuvaa uusiin ihmisiin tutustumista ja eri riennoissa juoksemista. Niin mukavaa kuin se onkin, se myös kuluttaa. Tarvitsen sopivassa suhteessa molempia: ihmisiä ja yksinäisyyttä. Kehityskulkuni erakoksi päättyy huomenna, sillä menen italialaisen vaihtaritytön kanssa Albaicínin alueelle kävelemään. Sieltä pitäisi olla henkeä salpaavat näkymät yli koko Granadan.